Kolumnissaan Aitamurto pohtii pitkien työviikkojen vaikutusta työn tuottavuuteen ja toisaalta yksilön mahdollisuuksiin rakentaa maailman tulevaisuutta sekä edistää omia unelmiaan.
Kolumnisti aloittaa tekstin kertomalla anekdootin liukuhihnateollisuuden isän, Henry Fordin, kokemuksista tehdastayöläisten työtuntimäärän kasvattamisesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Ford havaitsi, että yrityksen kokonaistuottavuuden kannalta yli neljäkymmentätuntiset viikkotyötunnit olivat kannattamattomia.
Aitamurto kuitenkin kyseenalaistaa kolumnissaan väitteen, että työpanoksen aleneva rajatuottavuus pätisi "nykyaikaiseen tietotyöhön". Aitamurto kirjoittaa aiheesta seuraavasti:
" -- Fordin kaava pätee yksitoikkoiseen liukuhihnatyöhön tehtaissa, ei nykyaikaiseen tietotyöhön, joka on usein monipuolisempaa ja vaihtelevampaa kuin liukuhihan äärellä nököttäminen. Työ on itsenäisempää, ja tehtäviä voi rytmittää usein oman halunsa mukaan."
Itse rohkenen kyseenalaistaa Aitamurron uskon ihmisen kykyyn tehdä innovatiivista työtä tehokkaasti yli 40 tuntia viikossa. Asiakaspalvelua ja opiskelua monet vuodet tehneenä voin omalta osaltani todeta, että pystyin työskentelmään kassalla pidempiä aikoja putkeen kuin keskittymään saman ajan esimerkiksi tenttikirjan lukuun. Tästä huolimatta minusta työpanoksen tehokkuutta tärkeämpi kysymys onkin se, että onko hyvinvointimme kannalta todella toivottavaa, että ihmiset omistavat elämänsä entistä vahvemmin työlle?
Artikkelissaan Aitamurto puhuu työnteosta väylänä omien unelmien saavuttamiseen. Mitäpä jos unelmasi koskevatkin materaalisen hyvän sijaan vaikkapa hyvää terveydentilaa? Onko tällöinkin hyvä istua koneen ääressä aamu seitsemästä iltakahdeksaan? Entä mitä jos unelmasi koskevat oman terveyden edistämisen lisäksi vaikkapa läheisten hyvää terveyttä? Onko kumppanille tai lapsille hyvä jos äiti tai isä on jatkuvasti töissä? Kuinka moni vanhempi toivoo itselleen kohtaloa, jossa vaikkapa oman lapsen ensimmäisiä askeleita ei ehdi nähdä, koska oli pakko vastata sähköpostiin!
Entä mitä jos unelmasi koskevat puolestaan ympräristön parempaa vointia tai yhteiskunnan rauhaa? Edistääkö näitä tavoitteita parhaiten työmaailma, jolle ihmiset omistavat niin paljon aikaa, että he joiden henkinen tai fyysinen terveys ei pysy oravanpyörässä mukana, tippuvat yhteiskunnan toiminnasta sosiaaliturvan piiriin? Entä onko ympäristön kannalta toivottava kehitys sellainen, että ihmisillä on käytettävissään niin vähän vapaa-aikaa, että kun sitä kerran vuodessa viikko tai kaksi tarjoutuu, on pakko päästä viettämään ne mahdollisimman kauaksi kotoa, esimerkiksi Thaimaahan?
Mielestäni tänä aikana, kun hallitusneuvottelijat miettivät Suomelle uutta suuntaa, näitä kysymyksiä on oikea hetki miettiä. Yritysmaailma mielellään kertoo lehtien välityksellä (jotka nekin ovat yrityksiä) mikä on arvokas tapa elää. Kuitenkin kukaan muu ei voi määritellä hyvää elämää toisen ihmisen näkökulmasta. Erilaisten unelmien tavoittelussa tarvitsemme joustavaa yhteiskuntaa, mikä katsoo työmaailman kehitystä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin näkökulmasta.
Oikein hyvää viikonloppua täältä jaffapullon ja nessujen ihmemaasta :)
ps. Aikaisemmassa blogitekstissäni esitin huoleni Suomen velkaantumisesta ja sanoin, että palkkojen lasku olisi yksi mahdollisuus lisätä työllisyyttä velkaelvytyksen sijaan. On totta, että tällainen kehitys voisi lisätä ihmisten tarvetta lisätä työpanostaan tulovaikutuksen takia (ihmisillä on pienemmänt tulot, joten heidän tulee tehdä enemmän työtä). Toisaalta vapaa-ajan vaihtoehtoiskustannus laskisi palkkojen alenemisen myötä, jolloin osa ihmisistä todennäköisesti tekisi vähemmän työtä. Tällöin töitä voisi riittää paremmin heille, joilla on suurin tarve parantaa tulotasoaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti