Rakas pikku possu

Vietin tämän joulun perinteisesti taas vanhempieni luona kiireettömyydestä nauttien. Pyhien jälkeen äitini pyysi minua käymään läpi kirjahyllyn lastenkirjat ja kertomaan hänelle mitkä niistä haluan säästettävän. Niinpä kävin läpi kymmeniä satukirjoja, jotka ovat jääneet muistoksi minun ja siskoni lapsuudenajasta. Minulla on usein ollut vanhempieni luona käydessä muka niin kiire, etten ole ottanut aikaa entisten kirjojeni katselemiseen. Kun nyt palasin selailemaan kirjoja, muistot lapsuuden mukavista lukuhetkistä tulvivat mieleeni. Hyllyssä oli muun muassa kirja elefantista, joka oli värikäs ja muiden mielestä siksi outo. Useita Walter Moersin hulvattoman hauskoja Kapteeni Siniparta -kirjoja ja Mauri Kunnaksen satuja, joista suosikkini oli Yökirja. Se kertoo mitä kaikkea oikein silloin tapahtuu, kun koiramäki nukkuu. Kaapissa oli myös sympaattisia Pikku kanisisko - ja Pekka töpöhäntä -kirjoja, joista jälkimmäiset ovat alun perin kuuluneet äidilleni. Kirjojen joukosta löytyi myös satu, jonka olin ehtinyt unohtaa, mutta välittömästi sen nähdessäni muistin kuinka paljon siitä pidin. Kirjan nimi on Rakas pikku possu (kirjoittanut. Ulf Nilsson ja Eva Eriksson) ja se puhuttelee minua tänäkin päivänä niin paljon, että luin sen oitis kannesta kanteen.

Kirja kertoo kuolemaisillaan olevasta vastasyntyneestä possusta, jonka kaksi lasta pelastavat tehotuotantotilalta. Lapset alkavat kasvattamaan  possua kotona. Siasta tulee perheenjäsen ja isän empimisestä huolimatta jopa ruokailee yhdessä muun perheen kanssa, nukkuu isän vatsan päällä ja istuu ikkunalaudalla kuin lemmikkikoira. Possu kasvaa kasvamistaan suureksi karjuksi ja lopulta possun pitämisestä kaupunkiasunnossa tulee niin hankalaa, että isä päättää viedä possun päiviltä, pystymättä siihen lopulta kuitenkaan. Possu päättää, ettei voi enää jäädä taloon elelemään ja karkaa ulos metsään. Ulkona possu kirmaa niityllä ja polskii lammessa onnellisena vapaudestaan.

Lukiessani kirjaa, minulle tulivat kyyneleet silmiin. Niin ajankohtainen ja koskettava kirja on vielä 2010-luvullakin. Kirja käsittelee lapsen kielellä niinkin syvällisiä asioita, kuin onko oikein teljetä eläin joka voisi olla meille yhtä rakas kuin lemmikkikoiramme, ahtaaseen karsinaan koko elämäksi? Entä onko oikein syödä lihaa, jos itsellä ei kuitenkaan ole sydäntä tappaa eläintä? Kirja myös korostaa eläimen ja ihmisen yhtäläisyyksiä. Kaikki me haluamme olla vapaita. Useimmista meistä kasvaa myös aikuisia, jolloin aika lapsuudenkodissa jää menneisyyteen.

Rakas pikku possu -kirja herätti mielessäni myös kysymyksen, millainen mahtaa olla lastenkirjojen rooli ihmisen arvomaailman ja asenteiden muodostumisessa? Mietin myös sitä, luetaankohan lapsille yhä perinteisiä satukirjoja, vai ladataanko kirjat iPadille, joista ne luetaan? Syntyykö ihmisillä samanlainen tunnesuhde virtuaalikirjoihin, kuin kirjoihin, joiden kuvat ja tekstit ovat paperilla? Säilyvätkö digikirjat yhtälailla vuosia niin, että ihminen voi saada kontaktin entiseen minäänsä lukemalla vanhaa kirjaansa? Vai katoavatko modernit satukirjat vuosikymmenten saatossa, kun iPadeistä ja tietokoneista tulee vanhoja ja ne kärrätään kaatopaikalle? Näihin kysymyksiin en tietenkään tiedä vastausta, mutta olen onnellinen, että tulin käyneeksi läpi noita vanhoja kirjoja. Vielä onnellisempi olen siitä, että minulle on pienenä luettu kirjoja, jotka käsittelevät ihmisten eläinsuhdetta syvällisellä tavalla.

Hyvää ja eläinystävällistä Uutta Vuotta 2017!

<3

Kirjan tiedot:

Kirjoittajat: Ulf Nilsson, Eva Eriksson.
Teoksen alkuperäisnimi: Älskade lilla gris.
Painovuosi 1982.
Kustantaja WSOY.

Raha; mitä se oikeastaan on ja miksi se on tärkeää?

Tämän kirjan luettuasi, et todennäköisesti ajattele enää rahasta niin kuin ennen, etkä miellä yhteiskuntaamme samanlaiseksi kuin ennen! Viime talvena julkaistu Ville Iivarisen yhteiskuntariittinen esikoiskirja, Raha, mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla, osuu modernien yhteiskuntien ytimeen; rahajärjestelmään. Jokaisen ihmisen tulisi lukea tämä teos, koska siinä esitetään tuoreita näkökulmia aiheeseen, joka vaikuttaa nykypäivänä perustavanlaatuisesti kaikkien ihmisten elämään.

Taloustieteessä rahan määrän ei uskota pitkällä aikavälillä vaikuttavan kokonaistarjontaan, eli bruttokansantuotteeseen tai talouskasvuun. Jos rahaa luodaan enemmän, kuin tavaroiden ja palveluiden arvonlisä kasvaa, tilanne johtaa inflaatioon, eli hintatason nousuun. Mikäli taas rahaa luodaan liian vähän suhteessa tuotantoon, tavaroiden hinnat laskevat, eli rahalla saa entistä enemmän asioita. Rahan määrän ei siis  nähdä olevan oleellinen arvonlisän syntymisen kannalta, eli sitä pidetään talouden vaurauden näkökulmasta neutraalina. Tämä rahan niin kutsuttu neutraalisuusoletus on saattanut edesauttaa sitä, että rahan olemus ja rahajärjestelmä eivät ole taloustieteessä keskeisiä kysymyksiä.

Vaikka rahan määrä olisikin talouden kannalta neutraali tekijä, sillä kenellä on valta vaikuttaa rahajärjestelmään, tuskin kenenkään mielestä on yhdentekevää yhteiskunnan tai talouden kannalta. Silti monilla ihmisillä on tutkimusten mukaan hyvin väärä kuva rahajärjestelmän toiminnasta, yhdestä yhteiskuntamme keskeisimmistä instituutioista ja itsekään en tunne rahajärjestelmän toimintaa kovin hyvin.  Iivarinen on Suomen Talousdemokratia ry:n puhemies ja valtiotieteiden maisteri, joka pyrkii kirjassaan purkamaan rahaa koskevia myyttejä. Kirja tuntuu olevan ennen kaikkea vastalause sille, että nykyinen rahajärjestelmä otetaan annettuna. Iivarinen itseasiassa väittää, että moderni rahajärjestelmä ja sen piilevin olemus, velka, selittävät huomattavan paljon nyky-yhteiskuntien ongelmista aina taloudellisen eriarvoistumisen kasvusta talouden kasvupakkoon. Tämä tietenkin johtaa siihen, että rahajärjestelmän muuttaminen tulisi olla yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa keskiössä.

Mennäänpä seuraavaksi syvällisemmin kirjassa esitettyihin väitteisiin ja näkemyksiin. Itse luulin vielä joitakin vuosia sitten, että liikepankkien keskeisin tehtävä taloudessa on välittää rahaa eteenpäin säästäjiltä lainanottajille. Luulen, että tämä on aika yleinen käsitys ihmisillä, sillä näin on väitetty niin taloustieteen oppikirjassa (Pohjola 2006, 172) kuin Helsingin Sanomissa (Iivarinen 2015, 47). Oleellista pankkien nykyroolin ymmärtämisessä on tietää, etteivät pankit ainoastaan ota vastaan rahaa säästäjiltä ja maksa siitä korkoa, vaan ennen kaikkea luovat rahaa velkasuhteissa. Kun sinä otat asuntolainan pankista, tilillesi kirjataan digitaalisesti sovittu summa velkarahaa (credit). Tämä raha ei ole kenenkään muun pankkiin ensin tallettama summa, vaan tässä lainasopimuksessa syntynyt määrä rahaa (debit). Jos pankit voisivat lainata eteenpäin yksinomaan rahaa, mitä ihmiset pankkeihin ovat tallettaneet, lainanantohan riippuisi siitä onko rahaa ensin talletettu pankkiin. Käytännössä olisi silti hassua, jos pankista kerrottaisiin, että saat rahan sitten tilillesi, kun joku muu on ensin tallettanut kyseisen summan pankkiin Iivarinen selittää. Todellisuudessa pankkien täytyy siis tehdä jotain aivan muuta ja tämä muu on rahan luomista velan myöntämisen yhteydessä, mikä pumppaa rahaa talouteen (Iivarinen 2015, 19). Useiden arvioiden mukaan 90 prosenttia rahan määrästä itse asiassa syntyy velkasuhteissa (ks. esim Väisänen 2015), missä raha on yksinkertaisesti vain pankin lupaus maksaa raha lainanottajalle ja lainanottajan lupaus maksaa raha korkojen kera takaisin pankille. Keskuspankki voi jonkin verran vaikuttaa siihen, miten paljon lainoja liikepankit myöntävät säätämällä esimerkiksi kassavarantosuhteen ja koron millä liikepankit voivat lainata varallisuutta keskuspankista (lue lisää Iivarisen kirjasta sivuilta 66-67), mutta Iivarisen mielestä nämä toimet eivät rajoita liikepankkien velanantoa niin merkittävästi, että rahan määrän voitaisiin katsoa olevan keskuspankkien hallinnassa. Iivarisen mukaan rahajärjestelmä toimii lähes joka puolella maailmaa pääpiirteiltään samalla tavalla.

Niin, suurin osa rahasta muodostuu velkasuhteissa so what? Asian tekee Iivarisesta yhteiskunnallisen hyvinvoinnin näkökulmasta ongelmalliseksi monikin asia. Ensinnäkin, koska rahaa laittavat liikkeelle juuri yksityiset liikepankit, velkaa näiltä liikepankeilta eivät ota yksinomaan kuluttajat, vaan myös valtiot, joiden velkakirjoja liikepankit ostavat. Velkaan liittyy lähes aina myös korko, mikä tarkoittaa sitä, että lainanottajan tulee maksaa pankille sen luomasta rahasta enemmän kuin pankki alun perin rahaa loi. Nykyään Iivarisen mukaan yhä suurempi osuus valtioiden budjetista kuluu korkomenoihin liikepankeille, joka on suoraa tulonsiirtoa julkiselta sektorilta yksityiselle. Tämä raha valuu pois yleishyödyllisistä investoinneista yksityiselle sektorille, eli pankkien omistajille ja sijoittajille. Toinen ongelma rahajärjestelmän velkavetoisuudessa on hyvin tunnettu ongelma järjestelmän epävakaudesta. Kun taloudella menee huonosti (kuten yleensä menee) ja ihmiset ottavat velkaa varoen, koko korttitalo alkaa hajota, kun taloudelliset toimijat eivät voi maksaa toistensa velkaa pois.

Ympäristön näkökulmasta nykyisen rahajärjestelmän toiminta on kestämätön siksi, että rahasta perittävä korko luo kannustimen jatkuvaan talouden kasvattamiseen. Koska pankit ovat velkaa säästäjille, yksityiset velanottajat ja valtiot ovat velkaa pankeille, koko järjestelmää pyörittää käytännössä velkaantuminen. Kun velka maksetaan takaisin, raha häviää taloudesta ja se katoaa pankkien kirjanpidosta. Silloin kun velkaa taas myönnetään, talouteen tulee lisää rahaa. Koska tästä velasta kuitenkin täytyy maksaa pankeille korkoa, jota ei luoda velan antamisen hetkellä talouteen, tämä käytännössä tarkoittaa, että velkaa tulee syntyä kokoajan enemmän, että korot pystytään maksamaan takaisin. Talous siis kärsii eräänlaisesta kroonisesta rahan niukkuuesta (Väisänen 2015). Tällaisessa rahajärjestelmässä puheet ympäristön resurssien kuluttamisen vähentämisen välttämättömyydestä luonnon suojelemiseksi kaikuvat kuuroille korville, kun kaikki murehtivat oman velkataakansa maksamisesta takaisin. Mutta mikä on sitten vaihtoehto nykyiselle rahajärjestelmälle, joka aiheuttaa suurta epävarmuutta, eriarvoisuutta ja järjetöntä resurssien haaskausta?

Kun rahan luovat yksityiset liikepankit, rahan luontia ohjaavat voiton tavoittelu ja yritysten intressit. Mikäli rahan sen sijaan loisi demokraattinen valtio, rahan luontia ohjaisi todennäköisesti vahvemmin pyrkimys yhteiseen hyvään ja siksi Iivarisen mielestä rahanluontioikeus tulisi siirtää valtioille. Kuitenkin moni kavahtaa tätä ajatusta, koska aiheesta tulevat mieleen lähinnä totalitaaristen maiden surullisen kuuluisat hyperinflaatiot. Jotkut rahareformistit ovat esittäneet ratkaisuksi rahan luontioikeuden siirtämistä keskuspankeille, jotka olisivat ikään kuin puolipoliittisia. Omasta mielestäni tämä tuntuisi fiksuimmalta ratkaisulta, jonka yhteiskunnallisia vaikutuksia pitäisi tutkia lisää. Tämä on ehkä suurin kysymys mistä olen Iivarisen kanssa eri mieltä, sillä Iivarisesta rahajärjestelmä tulisi olla täysin demokraattisesti valittujen poliitikkojen käsissä. Itse pidän tätä ongelmallisena, sillä poliitikot ajattelevat aina myös tulevia vaaleja. Tällöin poliitikoilla on kannustin löysätä rahapolitiikkaa liian helposti, joka voisi lyhyellä tähtäimellä laskea reaalihintoja, jos yritykset eivät osaa ennakoida inflaatiota oikein, mutta pitkällä aikavälillä kaventaisi luottamusta rahaan, joka on koko rahainstituution toimintakyvyn edellytys. Täten mielestäni miettimisen arvoinen systeemi voisi olla,  että rahanluontioikeus olisi keskuspankilla, jonka valtio omistaisi ja jonka korkotulot menisivät valtiolle, mutta jota eivät johtaisi poliitikot, vaan eduskunnan valitsemat asiantuntijat.

Ville Iivarisen rahakirja on tärkeä ja hyvin kirjoitettu teos, mutta kirjan viimeinen kappale, jossa pohditaan ratkaisuja nykyiselle järjestelmälle jää kuitenkin hieman pintapuoliseksi. Uskon silti, että uuden rakentaminen alkaa aina sen tunnistamisesta mitä ongelmia nykyinen tapa hoitaa asioita pitää sisällään. Kun rahajärjestelmän ongelmat tunnetaan paremmin ihmisten keskuudessa, myös poliittinen paine järjestelmän muuttamiseksi eittämättä lisääntyy.

Huom. Itse kiinnostuin rahajärjestelmästä alun perin lukiessani tämän Lauri Väisäsen pro gradu -lopputyön, jonka lukemista suosittelen myös erittäin lämpimästi. 

Kirjan tiedot: Ville Iivarinen. 2015.  "Raha: Mitä se on ja mitä sen tulisi olla?" Kirjan voi tilata itselleen täältä!

Kuvat:  Pixabay ja viimeinen Julia Müller

Tarina kukkasista, jotka menettivät tuoksunsa

 "Koralliriutat, jäätiköt, lumihuippuiset vuoret, sademetsät ja pohjoisen erämaat ovat sykähdyttäviä kokemuksia, mutta nykyään käy liian usein niin, että kun palaa takaisin jonkin vanhan rakkaan luontokokemuksen luo, palanen siitä on murtunut, sulanut tai palanut."

-Elina Grundström kirjassaan Musta orkidea

Kuvassa Kolibriorkidea. Kuva Michael Müller

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana valkoisista perhosorkideoista on tullut Suomen myydyin huonekasvi. Nykyään niitä voi ostaa ympäri maata paitsi kukkakaupoista niin myös tarjoustaloista hintaan "ysiysiviisi". Mutta mistä orkideat alunperin oikein tulevat? Entä mistä johtuu, että markettien orkideat eivät tuoksu millekään ja luonnon orkideat ovat alkaneet tuoksua savulta? Muun muassa näihin kysymyksiin toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundström etsii vastauksia kirjassaan "Musta orkidea -Tositarina kukkasista, jotka menettivät tuoksunsa". 

Musta orkidea on suomalaiseksi kirjaksi poikkeuksellinen muun muassa siksi, että se edustaa kertomusmuotoista tietokirjatyyppiä, missä kirjassa esitettävät faktat ja tapahtumat ryhmittyvät tarinalliseen muotoon. Kuten Grundström kirjassaan toteaa, niin tietopohjaiset kirjat ovat usein luettelomaisia. Niinpä Grundström vältti tietokirjoille tyypillisen raskaan kerronnan kokoamalla orkideoiden kohtaloa koskevat yksityiskohdat tarinaksi, jonka pääosissa seikkailee joukko arjen sankareita, jotka käärivät hihansa ympäristön pelastamiseksi.

Grundström paljastaa Mustan orkidean kirjoittamisen motivaattoriksi halun etsiä keinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi nopeasti ja tehokkaasti. Hänen mielestään Suomessa pohditaan aivan liian vähän sitä löytyykö maailmasta vielä mahdollisuuksia "suuriin tekoihin" ilmaston lämpenemisen estämiseksi. Tämä tavoite johdatti Grundströmin orkideoiden luokse, jotka kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen erään tämän päivän suurimman ympäristökatastrofin kanssa.

Kaakkois-Aasiassa sijaitseva Borneon saari on tuhansien orkidealajien koti. Sen metsissä elää sellaisia harvinaisia kasvilajeja kuten musta orkidea,  Coleygne pandurata, jonka kukissa on ripaus puhdasta mustaa. Luonnonorkideoiden elinolosuhteet ovat viime vuosikymmeninä käyneet Aasiassa ahtaaksi. Vuonna 1996 Indonesian hallitus päätti presidentti Suharton johdolla toimeenpanna Mega Rice nimisen hankkeen, jonka tavoitteena oli muuttaa miljoona hehtaaria ainutlaatuista suosademetsää riisiviljelmiksi. Ihmiset kärsivät Indonesiassa ruokapulasta ja Mega-Rice-hankkeen tarkoituksena oli tuoda siihen helpotusta. Niinpä ympäristöalan asiantuntijoiden varoituksista huolimatta Borneon länsiosasan sademetsiä ryhdyttiin hävittämään systemaattisesti. Mega-Rice-aluetta myös ojitettiin metsän kaatamisen jälkeen maaperän kuivattamiseksi.

Mega Rice-hanke ei kuitenkaan onnistunut lievittämään ruokapulaa Indonesiassa, vaan hakattu alue osoittautui maaperältään kelvottomaksi riisin kasvatusta varten niin kuin tutkijat ennakoivat. Sen sijaan turvemaa pitää sisällään valtavan määrän hiilidioksidia, jota on sittemmin karannut ilmakehään kuivatetulla turvemaalla velloavien tulipalojen seurauksena. Näin ilmastonmuutosta kiihdyttävä ympräristökatastrofi oli valmis ja lukuisien harvinaisten lajien koti paloi kirjaimellisesti savuna ilmaan.

Sellaisten uhanalaisten lajien kuten sarvinokkalinnun, orangin ja Mustan Orkidean suurin uhka ei silti ole Mega-Rice, vaan joukko monikansallisia suuryrityksiä, jotka hamuavat Indonesian maaperästä kaistaleen itselleen öljypalmujen kasvattamiseksi. Yksi näistä yrityksistä on suomalainen Neste Oil.

Länsi-Borneolta on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana hävitetty 25 miljonnasta hehtaarin metsäalasta 17 miljoonaa. Niinpä vietteleviä orkideoita kasvaa saarella enää vaikekulkuisilla vuoristoalueilla ja joenvarsilla. Öljypalmuviljelmät ja Mega Rice eivät ole saattaneet ainoastaan monia eläin- ja kasvilajeja ahdinkoon, vaan myös Borneon alkuperäiskansa, dajakit, ovat kärsineet metsän tuhoutumisesta. Dajakit elättivät alunperin itsensä keräilemällä. Nykyään metsän antimilla ei voi enää elää ja usein dajakeille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä öljypalmuplantaasien tai kaivosten työläisiksi.

Mutta onko Mustalla orkidealla, orangeilla, dajakeilla tai ihmiskunnalla enää toivoa? Tähän kirja ei anna suoraa vastausta, mutta antaa ymmärtää, että metsiensuojelulla on kiire. Niin kutsutut REDD-mekanismit olivat lähestulkoon ainoa asia, josta Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009 päästiin yksimielisyyteen. REDD- eli metsiensuojelun päästökauppamekanismeilla tarkoitetaan pyrkimystä hidastaa ilmastonmuutosta estämällä hiilnieluina toimivien metsien hävittämistä. Yritykset voivat ostaa itselleen päästöoikeuksia sijoittamalla REDD-hankkeisiin. Suosademetsien katoamisen arvioidaan aiheuttavan 20 kertaiset päästöt tavallisilla mineraalimailla tapahtuvaan metsäkatoon verrattuna. Niinpä monet uskovat, että esimerkiksi Mega Rice alueen ennallistamisella voitaisiin saavuttaa suuria päästövähennyksiä.

Tämä uskomus sai Grundströmin kiinnostumaan Mustan orkidean tarinasta, jonka kukkasten sisältämä musta väri symboloi osuvasti metsien hävittämisen herättämiä tunteita Borneolla. Niinpä Grundström matkusti ympäri maailmaa tapaamaan ihmisiä, jotka ovat mukana Mustan orkidean kohtalonkertomuksessa hieman vahvemmin kuin yksittäinen suomalainen, jonka ikkunalautaa koristaa perhosorkidea. Grundström vierailee suomalaisten orkideaharrastajien kotona, jututtaa kansainvälisesti arvostettuja tutkijoita, haastattelee Neste Oilin työntekijää ja tapaa hennon borneolaisnaisen rouva Asihin, joka on ottanut elämäntehtäväkseen orkideoiden suojelemisen. 

Sillä aikaa kun rouva Asih on kerännyt kotipuutarhaansa 300 erilaista orkidealajia suojelutarkoituksessa ja tunnistanut niistä yli 200, länsimaiden ja ympäristöjärjestöjen Borneon metsänsuojeluun sijoittamat miljoonat ovat kadonneet kuin taivaan tuuliin. Vaikka Elina Grundström yrittää paikan päällä löytää konkreettisia merkkejä Mega-Rice-alueen ennallistamiseen käytettyjen varojen konkreettisista saavutuksista, ei hän onnistu löytämään muuta kuin joitakin vesien karkaamisen estämiseksi rakennettuja patoja.

Musta Orkidea tarjoaa elämyksellisen lukukokemuksen, jonka parissa yksittäinen ihminen tuntee itsensä varsin pieneksi. Silti samalla kirja voimistaa ainakin omaa uskoani siihen, että maapallon toivo piilee sittenkin yksittäisten ihmisten teoissa.

Kirjan voi halutessaan ostaa esimerkiksi Alibriksen nettikaupasta tai vaihtoehtoisesti pyytää allekirjoittaneelta lainaksi. =) Oikein hyvää sunnuntaita!

Tässä linkki Alibriksen nettikauppaan: Alibris

Musta orkidea. Elina Grundström, 2013.

Kustantanut Kustannusosakeyhtiö Nemo.

Niiden äänellä ketkä eivät voi puhua

Eveliina Lundqvist on ottanut tärkeän roolin. Hän on päättänyt toimia niiden puolestapuhujana, ketkä eivät itse kykene oikeuksiaan ajamaan. Pelkästään Suomessa teurastetaan vuosittain 54 miljoonaa eläintä. Siitä huolimatta, että kyse on valtavasta tuotantoalasta, on mediaan tihkunut tähän asti maito- ja lihatuotannon eettisistä epäkohdista vain hetkittäistä tietoa. Tuotantoeläimet kasvatetaan tavallisesti suurissa halleissa, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Eläintiloja kuvanneet aktivistit ovat saaneet tappouhkauksia ja joutuivat käymään kuvien julkaisemisesta oikeutta.

Suurta osaa kuluttajista kiinnostaa eläinten olot. Tämän osoittaa mielestäni se, että monet elintarvikeyhtiöt ovat ryhtyneet valmistamaan elintarvikkeita, joissa ei ole eläinkunnan tuotteita. Soijamaidot ja tofuvalmisteet ovat kysyttyjä! Maataloustuotantoa tuetaan EU-varoin - siis veronmaksajien rahoilla - mutta tästä huolimatta tuotantotilojen arkea ei ole katsottu tarpeelliseksi paljastaa kuluttajille. Ihmisille tarjotaan tyypillisesti vain yksi ikkuna maatalouseläinten arkeen, joka on mainostajien ja markkinoijien välittämä.

Eveliina Lundqvistin esikoiskirja, "Salainen päiväkirja eläintiloilta" antaa ihmisille mahdollisuuden lukea tuotantoeläinten arjesta näkökulmasta, mistä ei tähän mennessä  vielä koskaan Suomessa yhtä kattavasti ole kirjoitettu. Eveliina toimi vuoden ajan harjoittelijana 20 eri tuotantotilalla Suomessa ja sai työskennellä kanojen, possujen, lehmien ja lampaiden parissa. Eveliina ikään kuin soluttautui tuottajien arkeen, minkä seurauksena hän pääsi näkemään kuinka eläimiä kohdellaan, silloin kun toimittajia ei ole paikalla. Eveliina korostaa heti kirjansa johdannossa: "tämän kirjan näkemykset ja havainnot ovat minun. Jos joku muu olisi seisonut saappaissani, hän olisi varmasti nähnyt ja kokenut asiat toisin". Kirjailija kuitenkin lisää uskaltavansa väittää, ettei ole liioitellut.

Lundqvistin kirja paneutuu yksityiskohtaisesti tuotantoeläinten oloihin ja tekstistä huomaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa hyvin. Eveliina on maatalous- ja metsätieteiden maisteri ja teki gradunsa kanojen mahdollisuuksista toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään tehotuotannossa. Eveliina havainnoi tuotantoeläimiä usein eläinten käyttäytymisestä olemassa olevan tutkimustiedon näkökulmasta. Eveliina sanoo kirjassaan uskovansa, etteivät monet tilalliset tunne tuotanoeläinten tarpeita tai lajityypillistä käyttäytymistä.

Kirja ei anna eläinten oloista auvoista kuvaa kuten arvata voi ja saattaa lukijansa syvällisen yhteiskunnallisen ja eettisen pohdinnan pariin. Mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että eläimiä kohdellaan kuin esineitä, jotka eivät tunne kipua, kaipausta tai tylsistymistä? Kirja avaa hyvin myös sitä, miten tuottajat ja mainostajat ovat kyenneet markkinoimaan eläinkunnan tuotteet nerokkaasti. Toisaalta ehkä monet kuluttajat haluavat elää haavemaailmassa, jossa eläimillä on kaikki hyvin. Näin on helpompi pitää kiinni vanhoista kulutustottumuksista eikä miettiä omien valintojensa seurauksia. Sorrun tähän itsekin!

Markkinoijat puhuvat virikekanaloista, vapaan kanan munista ja maitopurkin lehmä pistetään keinuun tonttulakki päässä. Kirja tuo esille toisenlaisen todellisuuden, jossa raskaana olevat emakot ahdetaan kääntymisen estäviin häkkeihin, kymmenet tuhannet kanat isoon halliin vailla päivänvaloa ja lehmät erotetaan vasikoistaan, mikä aiheuttaa nille ahdistusta. Lundqvistin havaintojen mukaan vaikeat olosuhteet saavat eläimet käyttäytymään toisiaan kohtaan aggressivisesti ja esimerkiksi stressaantuneet broilerit nokkivat toisiaan. Kanalassa Eveliinan tärkeimpiä tehtäviä oli pyyhkiä veriläikät kananmunista, ennen kuin ne pakattiin myytäväksi.

Vaikka kirja on melko rankkaa luettavaa, on Eveliina mielestäni onnistunut kirjoittamaan vaikeasta aiheesta pehmeästi ja eläinten kärsimyksillä liiaksi mässäilemättä. Itse uppouduin Eveliinan kirjaan niin syvälle, että luin sen läpi parissa päivässä. Harvoin kohdalleni sattuu kirjoja, jotka tempaisevat näin vahvasti mukaansa. 

Eveliinan kirja on tietysti vain yksi perspektiivi tehomaataloudesta, mutta mielestäni on tärkeää, että kuluttajat saavat eläinten kohtelusta toisenkin näkökulman mainostajien luomien mielikuvien rinnalle. Myös taloustieteessä ajatellaan, että informaatio on tärkeää tehokkaan markkinaratkaisun syntymisen kannalta. Mikäli kaupan toisella osapuolella (tässä tapauksessa tuottajilla) on enemmän markkinaratkaisun kannalta oleellista tietoa, vaihdanta häiriintyy, eikä kuluttaja voi tehdä ostovalintaansa omaa psyykkistä hyötyään maksimoiden. Olisin halunnut kirjoittaa taloustieteen epäsymmetrisen informaation ongelmasta tämän aiheen yhteydessä enemmänkin, mutta huomasin, etten ole siihen motivoitunut. Sanoin aiheesta jo sanottavani pari vuotta sitten Etelä-Suomen Sanomissa, johon kirjoitin mielipidekirjoituksen otsikolla "Sikavideoiden julkaisu voidaan perustella taloustieteellisesti". Blogipostauksen lopussa on linkki, mistä voit halutessasi käydä artikkelin lukemassa.

Eveliinan kirjan voi ostaa vaikkapa Helsingin Kaivopihan ihanasta Rosebud nimisestä kirjakaupasta 23 euron hintaan. Tässä vielä linkki kirjakaupan nettikauppaan:

Rosebud

Jos et tarvitse kirjaa omaksesi, voi sitä myös kysellä rohkeasti meikäläiseltä lainaksi! Pistetään hyvät kirjat kiertämään.

Sikavideoiden julkaisu voidaan perustella taloudellisesti

Juliet B Schorin: The Overworked American

Blogin kirjoittaminen on viime viikkoina jäänyt vähille. Syynä tähän lienee kandintyön kirjoittaminen, joka on kuluttanut inspiraatiovarojani. Tänään on kuitenkin sellainen olo, että ideoita ja ajatuksia blogiaiheiksi on mielessä useita ja niitä pitäisi alkaa tänne purkamaan =)

Ajattelin lisätä blogiini oman osion kirjoille, koska tietyillä kirjoilla on ollut keskeinen rooli siinä, miten nyky-yhteiskunnasta ajattelen =) Päätin aloittaa kirjaosion esittelemällä Juliet B Shcorin bestseller teoksen, The Overworked American; The Unexpected Decline of Leisure.

Kirja on merkittävä mielestäni siksi, koska se kykenee avaamaan selkeästi ja  ymmärrettävästi länsimaalaisen talouskulttuurin toimintamekanismeja. Schor on opettanut 17 vuotta Harvardin yliopiston taloustieteen laitoksella, joten hänellä on vahva teoreettinen pohja taloustieteen alalta. Nykyään Schor toimii Bostonin yliopiston sosiologian professorina. Kirja on kirjoitettu sosiologin silmin, mutta lukiessa huomaa myös Schorin taloustieteellisen taustan. The Overworked American on ollut oman ajatteluni kannalta tärkeä ja se on entisestään vahvistanut omia käsityksiäni länsimaalaisen talouskulttuurin heikkouksista. Kirja avaa monia taloustieteeseen kohdistuvia myyttejä selkeästi ja analyyttisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että teos on helppolukuinen kenelle tahansa.

Kuten nimestä voi päätellä, kirjan näkökulma on amerikkalaisessa työkulttuurissa ja siinä miten ihmisten keskimääräinen työaika on 1900-luvulla käyttäytynyt. Schorin tekemien tutkimusten mukaan käsitys siitä, että kapitalismi olisi merkittävästi lisännyt ihmisten vapaa-aikaa on väärä! Hän on sitä mieltä, että väite pätee vain hyvin kapealla aikavälillä ja, että esimerkiksi keskiajalla ihmisten keskimääräinen viikottainen työpäivä vastasi nykyistä neljän päivän pituista työviikkoa, kun kotityö on otettu laskelmissa huomioon. Kun mennään taas metsästäjäkeräilijä aikakauteen vähenee ihmisten työaika merkittävästi entisestään.

Schor kyseenalaistaa kirjassaan tutkimukset, jotka väittävät keskimääräisen työajan vähentyneen Yhdysvalloissa 1900-luvulla, kun tarkastelu kohditetaan työtä tekevien ihmisten keskimääräiseen työtuntimäärään. Hänen laskelmiensa mukaan työllisten vuosittainen työaika on itseasiassa kasvanut kuukaudella 60-luvun jälkeen. Schorin tekemien ajankäyttötutkimusten perusteella työttömyyden kasvun lisääntyminen Jenkeissä aiheuttaa vääristymän ihmisten vapaa-ajan määrää koskeviin tutkimuksiin ja peittää alleen epätasaisen tulonjaon rinnalla kulkevan lieveilmiön - nimittäin vapaa-ajan keskittymisen tietyille henkilöille!

Schor on tehnyt tutkimuksensa 90-luvulla, joten aiheesta kiinnostuneena minun täytyi etsiä tietoa asiasta myös muista lähteistä. Löysinkin The Quarterly Journal of Economicks -lehdessä julkaistun artikkelin "Measuring trends in Leisure: The Allocation of Time Over Five Decades", joka on kahden ekonmistin tekemä julkaisu. Mark Aguiar ja Erik Hurst ovat vuonna 2007 tekemissä tutkimuksissaan päätyneet siinä suhteessa samaan tulokseen Schorin kanssa, että työtä tekevien ihmisten vapaa-aika on kasvanut 60-luvun jälkeen korkeintaan 10 %. Toisaalta työtä vailla olevien ihmisten vapaa-aika on kasvanut merkittävästi. Hekin pitävät vapaa-ajan epätasaista jakautumista yhteiskunnallisena ongelmana.

Mitä syitä Schor sitten vapaa-ajan epätasaiselle jakaantumiselle esittää? Yksi keskeinen syy on Amerikkalaisten työmarkkinoiden luontaisetujärjestelmä, joka vääristää markkinoita. Luontaisedut eivät kasva enää tietyn työtuntimäärän jälkeen, jolloin työnantajalle syntyy kannustin teettää lisätyötä alaisilleen sen sijaaan, että palkattaisiin uusia henkilöitä. Tästä seuraa selkeä yhteiskunnallinen hyvinvointiongelma; toisilla on työtä liikaa, kun taas toiset eivät saa työtä edes sen verran, että voisivat elättää itsensä!

Toinen syy työajan epätasaiselle jakautumiselle on Schorin mielestä se, että tuottavuuden kasvu on suunnattu lähes täysin materiaalisen kasvun kerryttämiseen. Työn tuottavuuden kasvu voidaan joko kanavoida siihen, että tehdään yhtä paljon töitä kuin enenn, mutta kulutetaan enemmän, tai että kulutetaan saman verran kuin ennen, mutta tehdään vähemmän työtä. On sanomattakin selvää, että länsimaissa on noudatettu ensin mainittua toimintatapaa! Schorin mielestä talouden tuottavuuden kohdistaminen lisäkulutukseen aiheuttaa oravanpyörän, josta on vaikea hypätä pois. Tämä johtuu siitä,  että ihmisten on vaikea vaihtaa kulutustottumuksiaan, kun niihin kerran on otuttu. Toisin sanoen uusista tarpeista todella tulee ajan myötä välttämättömyyksiä ja ihmisten vaatimukset elintasolle kasvavat - ja ne todella kasvavat loputtomasti.

Kolmas syy vapaa-ajan yllättävän hitaalle kasvulle on Schorin mukaan nykypäivän kulttuurirooleissa, joiden mukaan ihminen on tärkeä ja merkityksellinen silloin, kun hän tekee pitkää työviikkoa. Kiireisestä aikataulusta on tullut menestyneen ihmisen keskeisin tunnusmerkki ja tämä koskee Schorin mukaan erityisesti miehiin kohdistuvia odotuksia.

Neljäs yhteiskunnallisen epätasaisen työnjaon syy on Schorin mielestä se, että Amerikassa ammattijärjestöt ovat paljon pienempiä ja vaikutusvallaltaan heikompia kuin Euroopassa. Lisäksi ne ovat laiskasti ajaneet 90-luvun alun jälkeen työaikoja koskevia asioita. Schorin mielestä Yhdysvalloilla olisi paljon opittavaa Euroopasta tässä mielessä. Schor esittää myös muita tärkeitä työmarkkinoita muuttaneita tekijöitä, kuten kansainvälisen kilpailun kasvu sekä naisten yhä vankempi siirtyminen työvoiman piiriin. Työmarkkinoiden tasa-arvoistuminen on ilman muuta yksi nyky-työmarkkinoiden positiivisista puolista, jota ei myöskään sovi unohtaa.

Schorin kirjaa lukiessa mietin paljon, mikähän mahtaa olla tilanne meillä Suomessa. Oma havaintoni on, että työ on jakautumassa entistä epätasaisemmin myös täällä, mitä työttömyystilastot puoltavat. Meillä on ehkä syntymässä kaksi ääripää joukkoa: ne ihmiset ketkä eivät meinaa saada työtä ja toisaalta ne, ketkä painavat pitkää viikkoa ja unelmoivat lisäajasta vaikkapa omien lastensa parissa.

Mielestäni tärkein nyky-yhteiskuntaa koskeva kysymys on se, kuinka taloudellinen tuottavuus voitaisiin hyödyntää niin, ettei järjestelmä saata meitä entistä vakavampiin ongelmiin (ja aikaisempien ongelmien ratkaisemiseksi). Se, että talouden lisätuottavuus kanavoidaan kulutuksen ja tarpeiden ikuiseen kasvuun, ei missään valossa voi olla oikea tie. Toisaalta päitäisi kiinnittää huomiota siihen, että lähtökohdiltaan erilaisille ihmisille löytyisi paikka ja tehtävä yhteiskunnassa. On selvää, etteivät ihmisten preferenssit ole samanlaisia. Toiset tarvitsevat esimerkiksi heikon terveydentilansa takia vapaa-aikaa enemmän kuin toiset. Olisi tärkeää pystyä hyödyntämään myös tällaisten ihmisten potentiaali. Talous ei ole juna, joka etenee ilman, että voimme siihen vaikuttaa. Meidän tulee uskaltaa katsoa talousjärjestelmäämme uusin silmin, jotta ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin paraneminen voidaan taata. Schorin kirja The Overworked American luo tällaiselle uudenlaiselle ajattelulle mitä parhaimman pohjan.

Mukavaa viikonloppua! Toivottavasti ihmisillä on aikaa nauttia tästä upeasta säästä ulkona ilman aikapaineita ;) Jos jotakuta kyseinen kirja kiinnostaa, voi sen mielihyvin saada minulta lainaksi.