Suomen työttömyysaste hipoo tällä hetkellä 10 prosenttia. Viimeisten viikkojen yhteiskuntasopimushässäkässä on puhuttu paljon naisista: erityisesti julkisella sektorilla työskentelevät naisvaltaiset alat kun joutuvat hallitusten kaavailemien leikkausten maksajiksi. Työn kustannusleikkausten liittäminen tasa-arvokysymykseen on kyllä perusteltu, mutta miehet on tässäkin asiayhteydessä jätetty tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Ne ihmiset ketkä tällä hetkellä maksavat elämänlaadullaan ja elintasollaan Suomen liian korkeasta palkkatasosta ovat työttömät, joista noin 123 000 tuhatta on miehiä ja 109 000 naisia.
Hallituksen ehdottamat ratkaisut suomalaisen työn kustannusten leikkaamisesta viidellä prosentilla ovat aiheuttaneet kiivasta keskustelua ja närää. Seitsemän vuotta kiskantätinä työskenneltyäni ymmärrän hyvin, että sunnuntailisien leikkaaminen 25 prosentilla tuntuu työntekijöistä ikävältä. Mielestäni kuitenkin sunnuntailisien ja ylityökorvausten laskeminen, julkisten sektorin lomien lyhentäminen, työnanatajan sosiaalimaksujen pienentäminen, ensimmäisen sairaspäivän ja muutaman kansallisen lomapäivän muuttaminen palkattomiksi, ovat parempia ratkaisuja kuin odotella uutta Nokiaa tai työn tuottavuuden kasvua.
Olin eilen huomattavan pettynyt arvostamani vihreiden puheenjohtajan Ville Niinistön lausuntoihin Ylen A-Studiossa, missä hallituksen pyrkimys ajaa työelämän uudistukset työmarkkinajärjestöjen vastustuksesta huolimatta, eivät saaneet puoluejohtajalta ymmärrystä. Niinistö sanoi, että monet taloustieteilijät suhtautuvat varauksella siihen, voidaanko palkkojen alennuksella saada talous nousuun, koska palkanlasku vähentää kokonaiskysyntää. Talousasioista on mielipiteitä niin paljon kuin teorioitakin ja tässä tulee yksi lisää: Suomi ei tällä hetkellä ensisijaisesti tarvitse kotimaisen kysynnän kasvua, vaan viennin vilkastumista, koska valtion tase on alijäämäinen. Näin nopean velkaantumisen oloissa kotimaista kysyntää ei pidä ylläpitää velkarahalla. Viennin määrään vaikuttaa eniten hintataso suhteessa hyödykkeiden laatuun, ja nopeiten kotimaisen tuotannon kilpailukykyä voidaan lisätä juuri kustannusleikkauksilla. Tuottavuuden kasvattaminen on käytännössä paljon hankalampaa ja tavoitteen saavuttaminen poliittisilla toimenpiteillä, kuten koulutustason parantamisella on mahdollista, mutta epävarmaa. Lisäksi tuottavuuden pitäisi kasvaa enemmän kuin kilpailijamaissa, jotta sillä olisi merkittävä vaikutus suomalaisen työn kysyntään.
Olen joidenkin muiden asiaa kommentoineiden kanssa samoilla linjoilla siitä, että lomarahojen leikkaus olisi sunnuntailisien laskemista parempi ratkaisu työn kustannusten laskemiseksi, koska se jakautuisi tasaisemmin palkansaajien kesken. Lomarahojen osittainen leikkaus sopisikin pääministeri Sipilälle. Lauri Lyly totesi kuitenkin 17.9 Helsingin Sanomissa, että "emme ole valmiita neuvottelemaan viiden prosentin palkan alennuksesta." Lauri Lylyn ehdottomalla asenteella on se riski, ettei lomarahojen leikkauksista päästä ammattijärjestöjen kesken sopimukseen. Palkkojen alennus olisi kuitenkin ekologisesti ja poliittisesti paljon fiksumpi ratkaisu, kuin työajan pidennys! Ekologisemmassa yhteiskunnassa kulutetaan vähemmän, mutta nautitaan enemmän ajasta harrastusten, palveluiden ja läheisten parissa. Vapaa-ajan määrä jakautuu niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa erittäin epätasaisesti kansalaisten kesken. Osa ihmisistä kun on erittäin työllistettyjä, mikä voi aiheuttaa stressiä, kun taas toisilla vapaa-aikaa on liikaakin, kun työtä ei ole tarjolla. Kokonaisuuden kannalta olisi siis parempi jakaa työtä tasaisemmin palkanalennusten avulla. Se mihin puolestaan pitäisi mielestäni panostaa työssä olevien ihmisten aseman parantamiseksi, on lisätä riittävän henkilöstön palkkaamista koskevaa valvontaa esimerkiksi julkisella sektorilla. Myös työntekijöiden tauotusta koskevan lainsäädännön tarkempi valvonta erityisesti palvelualoilla olisi tärkeää.
Sipilän hallitusta on kritisoitu erityisesti siitä, että se on astunut ammattijärjestöjen tontille tekemällä "pakkopäätöksiä". Kuitenkin dynaamisen järjestelmän edellytys joskus on, että mikäli yksi osapuoli ei allekirjoita tavoitteita, päätökset voidaan silti viedä läpi. Ammattijärjestöt perustettiin alunperin siksi, etteivät työnantajat voisi riistää työntekijöitään. Tämän vuoksi ammattijärjestöillä tulee aina olla paikka yhteiskunnassamme! Kuitenkaan ammattijärjestöjä ei olla perustettu, jotta ne voisivat kyykyttää hallitusta. Hallitus on demokraattisesti valittu maamme korkein päätäntäelin, ja sillä tulee voida olla mandaatti tehdä tiukan paikan tullen myös työelämää koskevia päätöksiä.
Erityisesti tänä aikana, kun Suomeen pyrkii tuhansia pakolaisia, tarvitsemme työelämän, mikä pystyy työllistämään mahdollisimman monia. Työn teossa ei ole kyse ainoastaan palkasta, vaan myös kuulumisesta yhteiskuntaan, sosiaalisista suhteista ja omanarvontunteesta. Tämän vuoksi SAK:n vastahakoisuus selkeiden työn kustannustasoa koskevien tavoitteiden asettamista kohtaan ihmetyttävät kovasti.
Lähteeni näät tekstiin lisätyistä linkeistä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti