Blogikirjoitukseni voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. Ensimmäisesessä käsittelen liittyviä kysymyksiä. Näkökulma on siinä, miten koen niiden vaikuttavan yksilön arjessa. Tavoitteeni on kirjoittaa niin ymmärrettävästi, että kuka tahansa voi blogiani lukea ja ottaa aiheisiin kantaa. Toisessa blogin osassa käsittelen taas , jotka kuitenkin tuovat iloa elämääni ja ovat sen vuoksi jakamisen arvoisia. Tervetuloa Mailiksen maailmaan!

maanantai 5. syyskuuta 2016

Raha; mitä se oikeastaan on ja miksi se on tärkeää?


Tämän kirjan luettuasi, et todennäköisesti ajattele enää rahasta niin kuin ennen, etkä miellä yhteiskuntaamme samanlaiseksi kuin ennen! Viime talvena julkaistu Ville Iivarisen yhteiskuntariittinen esikoiskirja, Raha, mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla, osuu modernien yhteiskuntien ytimeen; rahajärjestelmään. Jokaisen ihmisen tulisi lukea tämä teos, koska siinä esitetään tuoreita näkökulmia aiheeseen, joka vaikuttaa nykypäivänä perustavanlaatuisesti kaikkien ihmisten elämään.

Taloustieteessä rahan määrän ei uskota pitkällä aikavälillä vaikuttavan kokonaistarjontaan, eli bruttokansantuotteeseen tai talouskasvuun. Jos rahaa luodaan enemmän, kuin tavaroiden ja palveluiden arvonlisä kasvaa, tilanne johtaa inflaatioon, eli hintatason nousuun. Mikäli taas rahaa luodaan liian vähän suhteessa tuotantoon, tavaroiden hinnat laskevat, eli rahalla saa entistä enemmän asioita. Rahan määrän ei siis  nähdä olevan oleellinen arvonlisän syntymisen kannalta, eli sitä pidetään talouden vaurauden näkökulmasta neutraalina. Tämä rahan niin kutsuttu neutraalisuusoletus on saattanut edesauttaa sitä, että rahan olemus ja rahajärjestelmä eivät ole taloustieteessä keskeisiä kysymyksiä.

Vaikka rahan määrä olisikin talouden kannalta neutraali tekijä, sillä kenellä on valta vaikuttaa rahajärjestelmään, tuskin kenenkään mielestä on yhdentekevää yhteiskunnan tai talouden kannalta. Silti monilla ihmisillä on tutkimusten mukaan hyvin väärä kuva rahajärjestelmän toiminnasta, yhdestä yhteiskuntamme keskeisimmistä instituutioista ja itsekään en tunne rahajärjestelmän toimintaa kovin hyvin.  Iivarinen on Suomen Talousdemokratia ry:n puhemies ja valtiotieteiden maisteri, joka pyrkii kirjassaan purkamaan rahaa koskevia myyttejä. Kirja tuntuu olevan ennen kaikkea vastalause sille, että nykyinen rahajärjestelmä otetaan annettuna. Iivarinen itseasiassa väittää, että moderni rahajärjestelmä ja sen piilevin olemus, velka, selittävät huomattavan paljon nyky-yhteiskuntien ongelmista aina taloudellisen eriarvoistumisen kasvusta talouden kasvupakkoon. Tämä tietenkin johtaa siihen, että rahajärjestelmän muuttaminen tulisi olla yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa keskiössä.


Mennäänpä seuraavaksi syvällisemmin kirjassa esitettyihin väitteisiin ja näkemyksiin. Itse luulin vielä joitakin vuosia sitten, että liikepankkien keskeisin tehtävä taloudessa on välittää rahaa eteenpäin säästäjiltä lainanottajille. Luulen, että tämä on aika yleinen käsitys ihmisillä, sillä näin on väitetty niin taloustieteen oppikirjassa (Pohjola 2006, 172) kuin Helsingin Sanomissa (Iivarinen 2015, 47). Oleellista pankkien nykyroolin ymmärtämisessä on tietää, etteivät pankit ainoastaan ota vastaan rahaa säästäjiltä ja maksa siitä korkoa, vaan ennen kaikkea luovat rahaa velkasuhteissa. Kun sinä otat asuntolainan pankista, tilillesi kirjataan digitaalisesti sovittu summa velkarahaa (credit). Tämä raha ei ole kenenkään muun pankkiin ensin tallettama summa, vaan tässä lainasopimuksessa syntynyt määrä rahaa (debit). Jos pankit voisivat lainata eteenpäin yksinomaan rahaa, mitä ihmiset pankkeihin ovat tallettaneet, lainanantohan riippuisi siitä onko rahaa ensin talletettu pankkiin. Käytännössä olisi silti hassua, jos pankista kerrottaisiin, että saat rahan sitten tilillesi, kun joku muu on ensin tallettanut kyseisen summan pankkiin Iivarinen selittää. Todellisuudessa pankkien täytyy siis tehdä jotain aivan muuta ja tämä muu on rahan luomista velan myöntämisen yhteydessä, mikä pumppaa rahaa talouteen (Iivarinen 2015, 19). Useiden arvioiden mukaan 90 prosenttia rahan määrästä itse asiassa syntyy velkasuhteissa (ks. esim Väisänen 2015), missä raha on yksinkertaisesti vain pankin lupaus maksaa raha lainanottajalle ja lainanottajan lupaus maksaa raha korkojen kera takaisin pankille. Keskuspankki voi jonkin verran vaikuttaa siihen, miten paljon lainoja liikepankit myöntävät säätämällä esimerkiksi kassavarantosuhteen ja koron millä liikepankit voivat lainata varallisuutta keskuspankista (lue lisää Iivarisen kirjasta sivuilta 66-67), mutta Iivarisen mielestä nämä toimet eivät rajoita liikepankkien velanantoa niin merkittävästi, että rahan määrän voitaisiin katsoa olevan keskuspankkien hallinnassa. Iivarisen mukaan rahajärjestelmä toimii lähes joka puolella maailmaa pääpiirteiltään samalla tavalla.

Niin, suurin osa rahasta muodostuu velkasuhteissa so what? Asian tekee Iivarisesta yhteiskunnallisen hyvinvoinnin näkökulmasta ongelmalliseksi monikin asia. Ensinnäkin, koska rahaa laittavat liikkeelle juuri yksityiset liikepankit, velkaa näiltä liikepankeilta eivät ota yksinomaan kuluttajat, vaan myös valtiot, joiden velkakirjoja liikepankit ostavat. Velkaan liittyy lähes aina myös korko, mikä tarkoittaa sitä, että lainanottajan tulee maksaa pankille sen luomasta rahasta enemmän kuin pankki alun perin rahaa loi. Nykyään Iivarisen mukaan yhä suurempi osuus valtioiden budjetista kuluu korkomenoihin liikepankeille, joka on suoraa tulonsiirtoa julkiselta sektorilta yksityiselle. Tämä raha valuu pois yleishyödyllisistä investoinneista yksityiselle sektorille, eli pankkien omistajille ja sijoittajille. Toinen ongelma rahajärjestelmän velkavetoisuudessa on hyvin tunnettu ongelma järjestelmän epävakaudesta. Kun taloudella menee huonosti (kuten yleensä menee) ja ihmiset ottavat velkaa varoen, koko korttitalo alkaa hajota, kun taloudelliset toimijat eivät voi maksaa toistensa velkaa pois.

Ympäristön näkökulmasta nykyisen rahajärjestelmän toiminta on kestämätön siksi, että rahasta perittävä korko luo kannustimen jatkuvaan talouden kasvattamiseen. Koska pankit ovat velkaa säästäjille, yksityiset velanottajat ja valtiot ovat velkaa pankeille, koko järjestelmää pyörittää käytännössä velkaantuminen. Kun velka maksetaan takaisin, raha häviää taloudesta ja se katoaa pankkien kirjanpidosta. Silloin kun velkaa taas myönnetään, talouteen tulee lisää rahaa. Koska tästä velasta kuitenkin täytyy maksaa pankeille korkoa, jota ei luoda velan antamisen hetkellä talouteen, tämä käytännössä tarkoittaa, että velkaa tulee syntyä kokoajan enemmän, että korot pystytään maksamaan takaisin. Talous siis kärsii eräänlaisesta kroonisesta rahan niukkuuesta (Väisänen 2015). Tällaisessa rahajärjestelmässä puheet ympäristön resurssien kuluttamisen vähentämisen välttämättömyydestä luonnon suojelemiseksi kaikuvat kuuroille korville, kun kaikki murehtivat oman velkataakansa maksamisesta takaisin. Mutta mikä on sitten vaihtoehto nykyiselle rahajärjestelmälle, joka aiheuttaa suurta epävarmuutta, eriarvoisuutta ja järjetöntä resurssien haaskausta?

Kun rahan luovat yksityiset liikepankit, rahan luontia ohjaavat voiton tavoittelu ja yritysten intressit. Mikäli rahan sen sijaan loisi demokraattinen valtio, rahan luontia ohjaisi todennäköisesti vahvemmin pyrkimys yhteiseen hyvään ja siksi Iivarisen mielestä rahanluontioikeus tulisi siirtää valtioille. Kuitenkin moni kavahtaa tätä ajatusta, koska aiheesta tulevat mieleen lähinnä totalitaaristen maiden surullisen kuuluisat hyperinflaatiot. Jotkut rahareformistit ovat esittäneet ratkaisuksi rahan luontioikeuden siirtämistä keskuspankeille, jotka olisivat ikään kuin puolipoliittisia. Omasta mielestäni tämä tuntuisi fiksuimmalta ratkaisulta, jonka yhteiskunnallisia vaikutuksia pitäisi tutkia lisää. Tämä on ehkä suurin kysymys mistä olen Iivarisen kanssa eri mieltä, sillä Iivarisesta rahajärjestelmä tulisi olla täysin demokraattisesti valittujen poliitikkojen käsissä. Itse pidän tätä ongelmallisena, sillä poliitikot ajattelevat aina myös tulevia vaaleja. Tällöin poliitikoilla on kannustin löysätä rahapolitiikkaa liian helposti, joka voisi lyhyellä tähtäimellä laskea reaalihintoja, jos yritykset eivät osaa ennakoida inflaatiota oikein, mutta pitkällä aikavälillä kaventaisi luottamusta rahaan, joka on koko rahainstituution toimintakyvyn edellytys. Täten mielestäni miettimisen arvoinen systeemi voisi olla,  että rahanluontioikeus olisi keskuspankilla, jonka valtio omistaisi ja jonka korkotulot menisivät valtiolle, mutta jota eivät johtaisi poliitikot, vaan eduskunnan valitsemat asiantuntijat.


Ville Iivarisen rahakirja on tärkeä ja hyvin kirjoitettu teos, mutta kirjan viimeinen kappale, jossa pohditaan ratkaisuja nykyiselle järjestelmälle jää kuitenkin hieman pintapuoliseksi. Uskon silti, että uuden rakentaminen alkaa aina sen tunnistamisesta mitä ongelmia nykyinen tapa hoitaa asioita pitää sisällään. Kun rahajärjestelmän ongelmat tunnetaan paremmin ihmisten keskuudessa, myös poliittinen paine järjestelmän muuttamiseksi eittämättä lisääntyy.

Huom. Itse kiinnostuin rahajärjestelmästä alun perin lukiessani tämän Lauri Väisäsen pro gradu -lopputyön, jonka lukemista suosittelen myös erittäin lämpimästi. 

Kirjan tiedot: Ville Iivarinen. 2015.  "Raha: Mitä se on ja mitä sen tulisi olla?" Kirjan voi tilata itselleen täältä!

Kuvat:  Pixabay ja viimeinen Julia Müller