Jyrki Katainen ilmoitti sunnuntaina jättävänsä pääministerin tehtävän ja pyrkivänsä muihin hommiin - mieluiten ulkomaille. Rehellisesti sanottuna, en ollut kovin ylllättynyt päätöksestä. Eihän kukaan voi olla kiinnittämättä huomiota kärkipoliitikkojen väsyneisiin kasvoihin hallituksen räpiköidessä läpi ongelmasta toiseen. Voi vain kuvitella minkälaisen jatkuvan paineen alla ministerit elävät ja millaisella unen määrällä pitkää päivää painetaan.
Itse en ole ikinä ollut mukana politiikassa ylä-asteen oppilashallitusta lukuun ottamatta (mihin pääsin "mehut takas" kampanajallani :D), mutta muistan elävästi erään tilanteen, mikä sai minut paremmin ymmärtämään poliittisen päätöksenteon vaikeutta. Osallistuin fuksivuotenani erään gradun-tekijän järjestämään keskustelutilaisuuteen, missä tavoitteena oli neuvotella ratkaisuista ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Keskustelutilaisuuteen oli ilmaantunut neljä vapaahetoista opiskelijaa - minä ja kolme miestä. Juttelimme siis tunnin keinoista ratkaista ilmasto-ongelmia ja lopuksi meidän piti tiivistää keinomme yhteiseksi suunnitelmaksi...
Noh, keskustelioiden välillä ei meinannut löytyä yhteistä säveltä ensin lainkaan. Muistan, että itse kannatin nykyistä korkeampia haittaveroja päästöille ja alempia sisälämpötiloja Suomeen. Eräs toinen keskustelijoista taas vannoi valistuksen nimeen ja vastusti jyrkästi erilaisia veroja. Hänen mielestään kansalaisia ei saisi pakottaa mihinkään, vaan muutosta tulisi edistää valistuksen kautta. Kolmas keskustelijoista oli ydinvoiman puolella, mitä itse taas vastustan ja neljäs oli kaikkien kanssa vähän samaa mieltä.
Muistan, että mietin keskustelutilaisuuden jälkeen, että jos neljällä opiskelijalla on vaikeuksia löytää yhteiskunnallisessa keskustelussa yhteistä säveltä, niin millaisena virtana hikipisarat tippuvat oikeissa poliittisissa keskusteluissa? Sympatiapisteeni kaikkia poliitikkoja kohtaan nousivat kyseisen kokemuksen myötä entisestään.
Suomen poliittinen kulttuuri-ilmapiiri on mielestäni muotoutunut sellaiseksi, että poliitikot yrittävät lyödä läpi kompromisseja joista kansa sitten marisee. Poliitikko saa julkisessa keskustelussa usein laiskan roiston leiman, joka tavoittelee vain omaa etuaan! Tämä on surullista ja kiittämätöntä useimmissa tapauksissa, näin itse uskon.
On tietenkin hieno asia, että Suomi on niin vahva demokratia, että lehdistö voi kirjoittaa poliitikoista vapaasti ja kritisoida heitä. Toisaalta poliitikkoihin kohdistuva arvostelu on myös yksi niistä asioista, joissa pitäisi allekirjoittaneen mielestä löytyä se kuuluisa kohtuus. Herranjumala kuka fiksu ihminen oikeasti haluaa lähteä ajamaan Suomen asiaa, jos päättäjiin kohdistuva kritiikki on niin ankaraa kuin tähän mennessä? Poliitikkoihin suunnatut lähes mahdottomat odotukset voivat johtaa siihen, ettei fiksuja poliitikoksi haluavia ihmisiä enää löydy ja demokratia päätyy ikään kuin nakertamaan itse itseään.
Näistä sekoista johtuen olen tullut siihen tulokseen, että jokaisen kansalaisen pitäisi joutua elämään päivä poliitikkona ja rutistamaan mielipiteiltään värikkään ihmisjoukon kanssa talousuudistus tai ilmastosopimus! Sen jälkeen pitäisi vielä vastata kuvitteelliselle toimittajajoukolle, kuinka pettynyt on saavutettuun tulokseen. Tämän jälkeen voisi käsitys siitä millaista vallanvalossa paistattelu oikeasti on muuttua itse kullakin.
Tämän viikon hyvänmielenvinkki on, että kiitä jotakuta poliitikkoa edes omissa ajatuksissasi! Ei se todellakaan mitään helppoa työtä voi olla mitä ministerit tekevät, varsinkin, kun harvoin se kiitos siellä lopussa seisoo.
Kiitos siis kaikille poliitikoille ja erityisesti Jyrkille, kun jaksoit ajaa Suomen asioita edes näin pitkään enemmän tai vähemmän epäkiitollisessa ilmapiirissä. Vaikka teitkin myös virheitä, niin yritit varmasti parhaasi.
Hyvää alkavaa viikkoa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti